Huhtikuinen tiistai, menimme Tyksiin suunnitellusti uutta kokoarviota varten. Olin pakannut sairaalakassin mukaan, sillä viikkoa-paria aiemmin olin ollut kokoarviossa, jossa sovittiin uudesta käynnistä ja siitä, että käynnistykseen jäädään mikäli lapsen paino olisi 4 kiloa. Maatessani tutkimustuolissa lääkärin ultratessa ajatukseni pyörivät laidasta laitaan. Lääkäri mittaili ja tutki ja ennen kuin hän ehti mitään kertomaan hihkaisin hänelle "Älä lähetä mua kotiin enää...", olin niin innoissani lähtenyt hakemaan vauvaa ja pettymys olisi ollut kovin suuri, jos olisimme joutuneet kotiin takaisin. Niinhän siinä kävi, että kokoarvio näytti lapsen kooksi 4,3kg ja pääsimme suoraan synnytyssaliin. Hiljalleen oksitosiinia tippumaan, kätilöt ja kätilöharjoittelija tuntuivat kaikki olevan melko varmoja, ettei tässä kauaa menisi. Aiemmat synnytykset olivat olleet nopeita, joten eiköhän tämäkin, kunhan saadaan se vain käyntiin.
Oksitosiiniannosta lisättiin pitkin päivää, liikuin ja odotin. Jossain kohtaa supistus iski aina noustessani seisomaan, joten hyvän tovin tein sitäkin, että istuin hetken ja nousin, istuin ja nousin. Mutta supistuksissa ei ollut tarpeeksi voimakkuutta. Kohdunkaula oli pehmennyt ja hieman auki, mutta edelleen liian korkealla kalvojen puhkaisemiseen. Iltayhdeksältä lähdettiin kotiin nukkumaan, edistystä ei ollut juurikaan tapahtunut. Olo oli pettynyt pitkän päivän jälkeen. Sovittiin, että tulemme aamulla takaisin ja jatketaan, ellei yön aikana käynnisty itsellään.
Nukuin yön kuin tukki, aamulla noustiin ja lähdettiin jälleen kohti Tyksiä. Lääkäri tuli kurkkaamaan tilanteen, hän oli sama kuin kokoarvion edellisenä päivänä tehnyt lääkäri ja oli ihmeissään, kun näki meidät edelleen siellä. Hän oli nimittäin myös ollut varma, että lapsi olisi jo syntynyt. Kohdunkaula oli edelleen melko ylhäällä, mutta lääkäri taisi muistaa kuinka jo odotin vauvan saamista, joten hän puhkaisi kalvot. JES! Se oli jo jotain, nimittäin nyt tiedettiin varmuudella, että vauva olisi saatava ulos lähipäivinä tavalla tai toisella. Supistuksia jäätiin odottelemaan synnytyssaliin.
Hiljaista oli, joten muutaman tunnin kuluttua otettiin jälleen oksitosiini avuksi. Saatiin supistuksia, hiljalleen. Miehelläni oli työvuoro, joten hän joutui lähtemään illaksi töihin. Ajatus yksin synnyttämisestä jännitti, mutta toisaalta olin sen kokenut jo esikoisen aikana, kun mieheni oli yöllä syömässä ja myöhästyi synnytyksestä muutamalla minuutilla.
Oksitosiiniannosta lisättiin, supistukset lisääntyivät. Jossain kohtaa kätilö kertoi, että voisi olla pikkuhiljaa aika kutsua mies paikalle, ilmoitin miehelleni ja hän yritti välittömästi tavoittaa esimiestään. Tiesin työpaikalla olevan melko kiireisen päivän, mutta hän lupasi yrittää päästä paikalle. Esimies ei vastannut puhelimeen, joten mies ei voinut lähteä. (Tässä kohtaa vauvan syntymään ei ollut edes varttia, joten mies ei kyllä olisi edes ehtinyt, vaikka olisikin päässyt heti lähtemään.) Kätilön ollessa paikalla nousin sängystä ylös käydäkseni vessassa. Välittömästi alkoivat valtavan kivuliaat supistukset. Muutaman metrin matkalla vessaan ja takaisin oli supistuksia lähes tauotta, ulvoin kivusta. Juuri ennen vessakäyntiä minulle oli anestesialääkäri käynyt laittamassa uuden kanyylin ja heti vessakäynnin jälkeen hän saikin tulla välittömästi laittamaan epiduraalin. Epiduraali kieltämättä hieman epäilytti, sillä esikoisen synnytyksessä sain sen, enkä saanut siitä apua juurikaan. Keskimmäisestä saatu spinaalipuudutus taas oli oikein hyvä. Nyt kuitenkin luotin kätilön suositukseen ja kokeilin epiduraalia uudelleen, tällä kerralla se toimi oikein hyvin! Kivut laimenivat, tunsin supistukset, mutta ne tuntuivat vain lähinnä pienenä paineena.
Koska synnytin yksin oli puhelin saatavillani koko ajan, pidin läheiset ajantasalla. Vähän ennen puolta seitsemää lähetin äidilleni viimeisen viestin. Hetki viestin jälkeen iski valtava tarve ponnistaa, sain luvan ja kahdessa minuutissa lapsi oli ulkona, samalla hetkellä kurkistin kelloa, 18:31. Kyyneleet valuivat silmäkulmistani, kun samalla kurotin puhelintani vauvaa kohti saadakseni kuvia vastasyntyneestä. Vauva oli hiljaa, hetken ehdin jo miettimään oliko kaikki hyvin, mutta pienen herättelyn jälkeen pieni mies päästi kunnon parkaisun. Kätilö ja lastenhoitaja yllättyivät lapsen koosta ja naureskelivat kenen vuoro oli nyt leipoa osastolle, se kun oli tapana mikäli syntyi yli 5-kiloinen vauva. Punnitustulosta jännitettiin innolla ja kyllä, toinen heistä joutui leipomispuuhiin! 5040g ja 55cm, ei mikään pieni poika! Ja hei, arviossa päivää ennemmin arvioitiin kooksi 4300g. Olisi voinut vähän jännittää etukäteen, jos olisin tiennyt vauvan olevan viisikiloinen, jestas.
Edellisessä synnytyksessä menetin istukkaa odotellessa 2000ml verta, siihen oli nytkin varauduttu ja verta varattu. Jännityksellä odotimme mitä tulee tapahtumaan, lapsi oli saatu turvallisesti ulos, mutta synnytys ei ollut vielä ohi. Tällä kerralla verta tuli myös, mutta vain 800ml. Istukkakin viimein irtosi minun hengitellessä ilokaasua, repeämiäkään ei juuri tullut. Kaikenkaikkiaan hyvin mennyt synnytys, vaikkakin kivut ehtivät sen hetken olemaan todella kovia, kun oksitosiini vahvisti ne aivan yhtäkkiä ääripäästä toiseen.
Olin vauvan kanssa kahdestaan muutaman tunnin, kunnes mieheni pääsi paikalle ennen puolta kymmentä. Siinä välissä ehdinkin lähettelemään kuvia ja kuulumisia läheisille. Videopuhelunkin soitin esikoiselle, hän oli aivan innoissaan, sillä sai kunnian olla ensimmäinen livekuvaa vauvasta nähnyt henkilö. Mieheni kanssa saimme iltapalan ja onnittelumaljat hänen saavuttuaan. Myöhemmin illalla siirryin vauvan kanssa osastolle ja hetken valvottuamme kävimme yöpuulle.
Kaikenkaikkiaan hyvä kokemus, erilainen. Nyt takana on neljä täysin erilaista synnytystä. Esikoisesta vesienmenolla spontaanisti alkanut ja nopea synnytys rv 38+2, toisen lapsen keskeytys 23. raskausviikolla, kolmannen lapsen supistuksilla hiljalleen voimistunut synnytys rv 41+1 ja tämä viimeisin vauvan suuren koon vuoksi tehty käynnistys 38+4.
